Tyylitarkastaja

Kirjoittaessani kerskakulutuksesta aloin huomata itsessäni epämukavia piirteitä. Pyörittelin tekstiä kauan ja muokkasin sitä, mutta en päässyt millään muutoksilla tästä olostani eroon enkä halunnut painaa julkaisunappia.

Luulen ymmärtäneeni mistä on kysymys. Kerskakulutus on ikävä ilmiö, jota on helppo kritisoida erityisesti sen räikeimmissä muodoissa. Mutta on vaikea kritisoida sitä kritisoimatta samalla ihmisiä, jotka siihen lankeavat. Tekstini alkoikin tuntua minusta saarnaavalta. Kuka minä olen kertomaan toisille miten heidän kannattaa käyttää rahansa?

Kysymys on osittain moraalinen. En halua esiintyä muita parempana, koska tunnistan kerskakuluttajan myös itsessäni. Olisi naurettavaa ja tekopyhää olla tuomitsemassa ihmisten tapoja ja tehdä itse aivan samoin kuin he.

Moraali ei kuitenkaan ollut tässä ainoa asia. Räikein kerskakulutus on minusta aidosti moraalitonta ja ansaitsee kaiken kritiikin. Tyylin kannalta kiinnostavampaa on kuitenkin se, että huomasin suhtautuvani kerskakulutukseen tunteella, joka kumpusi omasta epävarmuudestani.

Osuvimmat tyylin määritelmät, joihin olen törmännyt, korostavat sitä, ettei pidä välittää siitä mitä muut ajattelevat. Huomasin kuitenkin välittäväni siitä, että jonkun toisen mielestä on hienoa hankkia vaikkapa jonkun luksusbrändin isolla logolla koristeltuja vaatteita tai asusteita. Koin sen uhaksi omille näkemyksilleni tyylistä. Ja minusta alkoi tuntua, että puolustaakseni itseäni olin kirjoittanut tekstin, jossa hyökkäsin näkemääni uhkaa ja sen edustamaa ilmiötä vastaan.

Minusta alkoi tuntua, että tämä asia oli myös tämän blogin kannalta olennainen. Minun olisi pystyttävä suhtautumaan erilaisiin näkemyksiin tyylistä eri tavalla voidakseni kirjoittaa tyylistä sillä tavalla kuin haluan kirjoittaa.

Jos vuodatan tänne tunteitani, haluan olla tietoinen siitä, että teen niin. Kaikilla meistä on tunteemme. Mutta jos oikeasti koen jonkun asian uhkana, on paljon rehellisempää sanoa se ääneen, eikä piiloutua jonkin abstraktin analyysin taakse ja teeskennellä olevansa vain objektiivinen tarkastelija. Jos näkemäni kerskakulutus ahdistaa minua, ja häpeän itse omaa kerskakulutustani, on parempi myöntää se suoraan ja kiertelemättä:

Kerskakulutus ahdistaa minua. Häpeän omaa kerskakulutustani.

On kuitenkin vaikea kirjoittaa tyylivalinnoista ottamatta ollenkaan kantaa siihen, kuinka paljon vaatteista pitäisi olla valmis maksamaan. Laadulla, eettisyydellä ja ekologisuudella on hintansa. Samalla kun esittää väitteitä tästä hinnasta, lähettää väkisin tiettyjä viestejä. Jos vaikka sanoo, että tietystä vaatekappaleesta pitäisi olla valmis maksamaan vähintään tietty määrä euroja, ankkuroi itsensä tiettyyn asemaan, ehkä myös yhteiskuntaluokkaan. Kaikillahan ei niitä euroja ole käytettäväksi siihen vaatekappaleeseen. Nykyaikaisen valtavirran vaateollisuuden epäeettisyys ja epäekologisuus hankaloittaa tilannetta entisestään. On selvää, että monet myynnissä olevat vaatteet on tuotettu epäeettisesti ja epäekologisesti, ja niitä ei pitäisi ostaa. On kuitenkin paljon helpompi paasata vastuullisuuden puolesta jos on varaa kuluttaa vastuullisesti tekemättä merkittäviä uhrauksia.

Huomaan myös, että on hankala pitää siististi erillään hyviä ja huonoja syitä käyttää rahaa vaatteisiin. Huonot syyt ovat usein kerskakulutusta, mutta hyvät syyt voivat nekin olla kerskakulutusta, vain ohuesti verhottuna. Ajatellaan kahta kallista neuletta:

• Neule 1 on kallis, koska siinä on iso luksusmerkin logo näkyvällä paikalla.
• Neule 2 on kallis, koska se on valmistettu inhimillisissä työskentelyolosuhteissa laadukkaista ja ekologisista materiaaleista.

Neuleen 1 ostaja on helppo määritellä kerskakuluttajaksi. Mutta myös neuleen 2 ostaja saattaa olla yhtä hyvin kerskakuluttaja, jos hän kykenee tämän neuleensa kautta viestittämään omasta varallisuudestaan. Neuleella 1 viestittäminen voi olla helpompaa, koska monet luksusmerkit tiedetään laajalti hintaviksi. Mutta voi olla että tietyssä sosiaalisessa ympäristössä neule 1 koetaan mauttomaksi ja nousukasmaiseksi, kun taas neule 2 tunnistetaan kyllä kalliiksi mutta samalla sopivan hillityksi. Neule 2 taas välittää tässä sosiaalisessa ympäristössä erilaisen viestin: se kertoo paitsi ostajansa varallisuudesta, myös ostajansa maun hienostuneisuudesta. Kuitenkin edelleen kysymys on ainakin osittain rahankäytöllä viestimisestä.

On hankala lopulta todentaa sitä, onko joku valinta kerskakuluttamista vai ei. Sitä ei voi päätellä vain ulkopuolelta, vaan olisi pystyttävä pääsemään sisään ihmisen ajatuksiin ja valintoihin johtaneisiin perusteisiin. Emme ole aina rehellisiä edes itsellemme. Erityisesti tilanteissa, joissa pelkäämme joutuvamme kritisoiduiksi valintojemme perusteella, pyrimme selittämään valintamme parhain päin.

Tämä poukkoileva teksti päättyy tähän, ilman selvää lopputulosta tai johtopäätöstä. Haluan kuitenkin julkaista tämän tällaisenaan. Kerskakuluttamisesta kirjoittaminen on ollut itselleni puhdistava ja vapauttava kokemus. Kuluttaminen ja sen etiikka on silti minulle edelleen hankala ja epämukava alue.