Minulla oli muutamia vuosia olohuoneen seinällä italialainen Colazione da Tiffany -elokuvajuliste, josta minulle naljailtiin leikkimielisesti. Ilmeisesti nuoren miehen ei ollut soveliasta olla kiinnostunut vanhoista romanttisista elokuvista. No, minusta se oli tyylikäs juliste. Se oli vain kopio, ei minulla ollut varaa 1960-luvun italialaisiin vintagejulisteisiin.

En muista miten alkujaan kiinnostuin Blake Edwardsin ohjaamasta Breakfast at Tiffany’s -elokuvasta (1961). Minulla on kuitenkin mielikuva, että se liittyi jollain tavalla tyyliin. Tässä elokuvassahan on tyylikästä aivan kaikki: aina elegantin Audrey Hepburnin esittämä Holly Golightly, 1960-luku, New York, Moon River… Oletan lukemattakin, että myös Truman Capoten alkuperäinen novelli (vai onkohan se itse asiassa miniromaani?), johon elokuva löyhästi perustuu, on erinomaisen tyylikäs. Täytyyhän sen olla?

Vaikka pidin Tiffanysta, en ainakaan tietääkseni saanut elokuvasta omaan tyyliini mitään välittömiä vaikutteita. Olin ehkä turhan nuori, epävarma ja altis kaikenlaisille muillekin vaikutuksille. Kuitenkin minulle jäi mielikuva tästä elokuvasta erityisen tyylikkäänä teoksena. Ainoa vastaava kokemus oli Michelangelo Antonionin Seikkailu, joka ilmestyi Tiffanya edeltävänä vuonna.

En ollut nähnyt Tiffanya vuosiin, varmaan yli kymmeneen vuoteen. Siksi olin ilahtunut kun Kallion oma elokuvateatteri Riviera ilmoitti järjestävänsä Tiffany-leffabrunssin. Sinnehän oli luonnollisesti pakko ostaa liput.

Pidän Rivierasta paljon. Noutopöytänä toteutettu leffabrunssi ei kuitenkaan minusta toiminut yhtä hyvin kuin valmiit annokset. Holly Golightlyn glamour-elämään olisi ollut vielä helpompi eläytyä kun olisi voinut vain istua katettuun pöytään. Mutta entä se itse elokuva?

Tiffany on visuaalisesti herkullinen. Päähenkilöiden asunnot ovat sisustettu hauskan yliampuvasti. Hepburnin asut ovat ikonisia, tunnetuimpana Hubert de Givenchyn pikkumusta. New York näyttää aina hyvältä elokuvissa.

My Fair Ladyssa Hepburnin lauluosuudet korvattiin Marni Nixonin esityksillä, minusta ihan turhaan. Tiffanyssa Hepburn laulaa Moon Riverin itse. Hän ei ollut teknisesti mikään loistava laulaja, mutta hänen esityksessään on aitoutta ja inhimillisyyttä. Se ei ole suoritus vaan laulu.

Mutta jokaisessa elokuvassa on tietysti myös vikansa. Esimerkiksi Mickey Rooneyn esittämä japanilainen naapuri, “herra Yunioshi”, on hahmona rasistisuudessaan hämmentävä. Mautonta hahmoa kritisoitiin jo elokuvan ilmestyessä, ja nykykatsojalle Rooneyn esitys on vaivaannuttava. Jos joku tarvitsee hyviä esimerkkejä tyylirikosta elokuvassa, tässä olisi erinomainen kandidaatti.

Elokuvakäynnistä innostuneena varasin myös kirjastosta sen Truman Capoten novellin…