Hän istuu yksin kotisohvallaan ja katselee vanhaa valokuva-albumiaan. Hän on monissa kuvissa itse, nuorena ja kauniina. Mutta mitä hän ajattelee? Miten hän suhtautuu tuohon menneeseen aikaan ja entiseen itseensä? Sureeko hän kadonnutta kauneuttaan?

Quentin Crisp ja Donald Carroll kirjoittavat Tyylikirjassaan (s. 35, suomentanut Juhani Lindholm, alkuperäisteos Doing it with style, 1981), että kauneus on “se ainoa asia, jota kukaan ei voi säilyttää loputtomiin”. Kauneudesta on hyötyjä nuoruudessa, mutta kauneuden kadotessa katoavat nämä hyödytkin. Crisp ja Carroll jatkavat: “Niinpä onkin paha erehdys kytkeä [kauneus] erottamattomaksi osaksi tyyliään, ja vieläkin vakavampi virhe on koko tyylin rakentaminen sen varaan. Kun kauneus jonakin päivänä katoaa, katoaa tyyli sen mukana.”

Tämä on minusta tärkeä ajatus. Vaikka kauneus saattaa luoda ympärilleen tilapäisen vaikutelman tyylikkyydestä, on lohdullista ajatella, että lopulta tyylissä on kysymys jostain syvemmästä. Tyyli on tasa-arvoisempi asia kuin kauneus.

Toisaalta en halua luopua ajatuksesta, että tyylillä ja kauneudella on jotain tekemistä keskenään. Mutta olisiko mahdollista ajatella, että vaikka tyyli ei edellytä kauneutta, se silti edellyttää silmää kauneudelle? Vaikka tyylikäs ihminen ei välttämättä ole kaunis, eikö hän silti ymmärrä ja arvosta kauneutta?

Silti näin ajateltuna kauneus pitää ymmärtää laajasti. Esimerkiksi se, että valitsee seuransa kauniin ulkonäön perusteella, ei kerro tyylistä mitään. Kysymys on ennemminkin siitä, että tyylikäs ihminen on laajemminkin kiinnostunut estetiikasta ja antaa esteettisille asioille arvoa.

Katsoessaan vanhaa valokuva-albumiaan ei siis ainakaan tarvitsisi surra kadonnutta kauneuttaan. Jos ei ole rakentanut elämäänsä ja tyyliään oman kehonsa katoavan kauneuden varaan, voi menneitä ajatella ilman surua.