glamour

Aamiainen Holly Golightlyn kanssa

TimoJätä kommentti

Minulla oli muutamia vuosia olohuoneen seinällä italialainen Colazione da Tiffany -elokuvajuliste, josta minulle naljailtiin leikkimielisesti. Ilmeisesti nuoren miehen ei ollut soveliasta olla kiinnostunut vanhoista romanttisista elokuvista. No, minusta se oli tyylikäs juliste. Se oli vain kopio, ei minulla ollut varaa 1960-luvun italialaisiin vintagejulisteisiin.

En muista miten alkujaan kiinnostuin Blake Edwardsin ohjaamasta Breakfast at Tiffany’s -elokuvasta (1961). Minulla on kuitenkin mielikuva, että se liittyi jollain tavalla tyyliin. Tässä elokuvassahan on tyylikästä aivan kaikki: aina elegantin Audrey Hepburnin esittämä Holly Golightly, 1960-luku, New York, Moon River… Oletan lukemattakin, että myös Truman Capoten alkuperäinen novelli (vai onkohan se itse asiassa miniromaani?), johon elokuva löyhästi perustuu, on erinomaisen tyylikäs. Täytyyhän sen olla?

Vaikka pidin Tiffanysta, en ainakaan tietääkseni saanut elokuvasta omaan tyyliini mitään välittömiä vaikutteita. Olin ehkä turhan nuori, epävarma ja altis kaikenlaisille muillekin vaikutuksille. Kuitenkin minulle jäi mielikuva tästä elokuvasta erityisen tyylikkäänä teoksena. Ainoa vastaava kokemus oli Michelangelo Antonionin Seikkailu, joka ilmestyi Tiffanya edeltävänä vuonna.

En ollut nähnyt Tiffanya vuosiin, varmaan yli kymmeneen vuoteen. Siksi olin ilahtunut kun Kallion oma elokuvateatteri Riviera ilmoitti järjestävänsä Tiffany-leffabrunssin. Sinnehän oli luonnollisesti pakko ostaa liput.

Pidän Rivierasta paljon. Noutopöytänä toteutettu leffabrunssi ei kuitenkaan minusta toiminut yhtä hyvin kuin valmiit annokset. Holly Golightlyn glamour-elämään olisi ollut vielä helpompi eläytyä kun olisi voinut vain istua katettuun pöytään. Mutta entä se itse elokuva?

Tiffany on visuaalisesti herkullinen. Päähenkilöiden asunnot ovat sisustettu hauskan yliampuvasti. Hepburnin asut ovat ikonisia, tunnetuimpana Hubert de Givenchyn pikkumusta. New York näyttää aina hyvältä elokuvissa.

My Fair Ladyssa Hepburnin lauluosuudet korvattiin Marni Nixonin esityksillä, minusta ihan turhaan. Tiffanyssa Hepburn laulaa Moon Riverin itse. Hän ei ollut teknisesti mikään loistava laulaja, mutta hänen esityksessään on aitoutta ja inhimillisyyttä. Se ei ole suoritus vaan laulu.

Mutta jokaisessa elokuvassa on tietysti myös vikansa. Esimerkiksi Mickey Rooneyn esittämä japanilainen naapuri, “herra Yunioshi”, on hahmona rasistisuudessaan hämmentävä. Mautonta hahmoa kritisoitiin jo elokuvan ilmestyessä, ja nykykatsojalle Rooneyn esitys on vaivaannuttava. Jos joku tarvitsee hyviä esimerkkejä tyylirikosta elokuvassa, tässä olisi erinomainen kandidaatti.

Elokuvakäynnistä innostuneena varasin myös kirjastosta sen Truman Capoten novellin…

Glamour

TimoJätä kommentti

Ovi avataan hänelle. Hän nousee mustan, pitkän auton takapenkiltä. Salamavalot välähtelevät. Hän astuu punaiselle matolle ja katsoo ympärilleen. Hän ottaa aurinkolasinsa pois ja hymyilee tottuneesti kameroille. Hänessä on glamouria.

Jos Tyylisanakirjassa on joku sana joka on samanaikaisesti olennaisen tärkeä ja hankalasti määriteltävä, se on glamour. Vaikka glamour on sana jota käytetään usein aika sujuvasti, edes kohtalaisen osuvaa määritelmää ei tunnu löytyvän, eikä suomenkielistä käännöstäkään.

Glamourissa tuntuu olevan pohjimmiltaan kyse saavuttamattomuudesta. Haluamme jotain mitä emme voi saada. Ja jos sen saammekin, sen glamour katoaa.

Kaikki mitä ei voi saada ei kuitenkaan ole glamouria. Jos joku asia on kallis mutta rahalla saman tien saatavilla, siinä ei ole glamouria. Glamourissa on ehkä paitsi jotain saavuttamatonta, myös selittämätöntä: jos polku on selvä, vaikkakin vaikea, se ei johda glamouriin. Yksinkertaisinta on jos polkua ei edes teoriassa ole: ”vanhan maailman glamourista” puhutaan ainakin osittain juuri siksi, että emme voi siirtyä ajassa taaksepäin.

Virginia Postrel kirjoittaa kirjassaan glamourista (The Power of Glamour, 2013), että glamouriin liittyy tietynlainen vaivattomuuden vaikutelma. Häneltä, jolla on glamouria, kaikki sujuu helposti ja lähes itsestään. Tai siltä ainakin meistä vaikuttaa. Postrel jäljittää tämän vaivattomuuden vaikutelman sprezzaturan käsitteeseen. Sprezzatura tarkoittaa sitä, että onnistuu tekemään vaikeasta asiasta vaivattoman näköisen, eli piilottamaan kaiken sen vaikeuden mikä siihen liittyy.

Millaisia ovat ihmiset, joilla on glamouria? He ovat eri tasolla kuin me muut, ja kaiken lisäksi saavat sen vielä näyttämään helpolta. Näin ajateltuna on helppo ajatella, että he ovat jotenkin jumalallisia.

Nykyään tiedämme ehkä jo liikaa tähdistämme. Kun näkee tähden Instagramin kylppäriselfiessä, tähti ei ole enää tähti. Pystytkö kuvittelemaan Greta Garbon selfietikku kädessä? Jos pystyt, katoaako glamour samassa hänen ympäriltään?

Dandy

TimoJätä kommentti

Mikä ja kuka on dandy? Joka haluaa tietää sen, aloittakoon vaikkapa lukemalla Jules Barbey D’Aurevillyn Dandyismistä ja George Brummellista (suom. Antti Nylén). Dandyn voisi periaatteessa määritellä mieheksi, joka on liiankin kiinnostunut omasta ulkonäöstään. Mutta tämä määritelmä ei kerro kaikkea.

En kirjoita dandy-termistä mielelläni. Siitä on vaikea kirjoittaa neutraalisti. Itse en pidä dandyismiä kovin kiinnostavana, mutta ilmeisen moni kokee asian toisin ja pitää dandyn statusta tavoiteltavana. Dandy on itsevarma, älykäs, huoliteltu ja taitava sanankäyttäjä. Dandy on myös tietyllä tavalla välinpitämätön muista asioista kuin niistä, jotka liittyvät häneen itseensä.

Dandyssa tavoiteltavinta lienee jonkinlainen vaikutusvalta. Dandy hallitsee sekä pukeutumisen että puhumisen. Hän kykenee luomaan vaikutelman, että on jollain tavalla saavuttamattomasti muita ylempänä tai edellä. Dandyssa on tässä mielessä tietynlaista glamouria.

Dandyn erottaa nähdäkseni perinteisestä herrasmiehestä se, että herrasmies pyrkii päinvastoin häivyttämään itsensä ja muiden välillä sellaisia eroja, jotka voisivat saada toiset tuntemaan olonsa epämukavaksi. Vaikka myös herrasmies pukeutuu hyvin, herrasmiehessä on sellaista lämpöä, joka dandysta puuttuu.

Dandy on käsitteenä peruja ajalta, jolloin sukupuolia ajateltiin jäykemmin kuin nyt. Jotkut ovat käyttäneet sanaa quaintrelle ”naispuolisista dandyista”. Itsekin törmäsin siihen vasta kun tätä kirjoittelin. Miksipä sitä ei voisi ottaa laajemmin käyttöön!