Historia on täynnä kaljuja tyyli-ikoneita: Pablo Picasso, Skunk Anansie -yhtyeen laulaja Skin, Jorma Uotinen, entinen jalkapalloilija Zinedine Zidane, Michel Foucault, entinen koripalloilija Michael Jordan… Monille heistä on yhteistä se, että he ovat tavalla tai toisella tinkimättömiä siinä, mitä tekevät.

En ole varma, miten tämä menee: johtaako elämä kaljuna tinkimättömämpään asenteeseen vai ovatko tinkimättömämmät ihmiset herkempiä ajelemaan hiuksensa pois? Toimiiko tämä kumpaankin suuntaan?

Pakko tai valinta

Kaljuus on ylipäänsä kiinnostava ilmiö. Kaljuuntuminen on luonnollinen asia, mutta kaljuuteen liittyy myös paljon muita merkityksiä. Ei ole yhdentekevää onko ihminen kalju omasta valinnastaan vai pakosta. Voi olla todella kova paikka menettää hiuksensa esimerkiksi sairauden vuoksi. Asia on eri, jos kaljuus on aito oma valinta. Silloin päätös on myös peruttavissa.

Miehen luonnollinen kaljuuntuminen on varmaankin valinnan ja pakon välimaastossa. Se on tietynlainen pakko, jota ei oikein voi estää ilman hiustensiirtojen kaltaisia operaatioita. Toisaalta se jättää myös paljon tilaa ja aikaa valinnoille: hiukset eivät tyypillisesti katoa kerralla yhtäkkisesti, ja tilannetta voi yrittää peitellä ja paikata erilaisilla kampauksilla tai päähineillä.

Mitä pidemmälle kaljuuntuminen etenee, sitä vaikeammaksi tällainen peittely muuttuu. Ennen pitkää tulee nähdyksi kaljuna, joka pyrkii peittelemään kaljuuttaan. Tässäkään vaiheessa varsinainen kaljuus ei ole pakko, vaan peittelyä voi toki jatkaa kuinka pitkään haluaa. Vaikka hiuksia ei enää olisi ollenkaan, voi aina siirtyä peruukkiin.

Osa pitkälle kaljuuntuneista päätyy kuitenkin ajamaan loputkin hiuksensa pois ja elämään kaljuna. Tämä on päätös, joka vaatii rohkeutta.

Oma kaljuuteni

Itse olen elänyt kaljuna nyt jo suurimman osan aikuisikääni. Muistan neljä kriittistä hetkeä tielläni kaljuuteen:

1. Kun huomasin alkavani kaljuuntua, heräsin ajattelemaan mahdollista elämää hiuksettomana. En kuitenkaan muista mitenkään kriisiytyneeni.
2. Kun aloin pohtia hiusten ajelemista kokonaan pois, muistan miettineeni sitä, mitä muut ajattelisivat. Muistan etsineeni myös roolimalleja ja vertailukohtia.
3. Kun lopulta ajoin pääni kaljuksi, siihen ei liittynyt sen suurempia tunteita. Olin mielessäni jo käsitellyt asian loppuun, ja ajatuksen toteuttaminen oli vain mekaaninen toimenpide. Silti se jäi mieleen tietynlaisena siirtymävaiheena.
4. Kun näyttäydyin ensi kertaa tutuille ja sukulaisille kaljuna, muistan jännittäneeni. Kaljuuteni ei kuitenkaan synnyttänyt mitään kovin voimakkaita reaktioita.

Tämän jälkeen en ole juuri asiaa miettinyt, enkä varsinkaan jännittänyt. Ne ihmiset, jotka ovat tunteneet minut vain kaljuna, eivät edes aina osaa ajatella minua muunlaisena. Monia huvittaakin kuulla, että minulla on nuorempana ollut pitkät hiukset.

Hiukset ja niiden puute merkkinä

Hiukset ovat merkki erilaisista hyvinä ja haluttavina pidetyistä asioista. Kun näemme vahvat, pitkät hiukset, päättelemme lähes automaattisesti, että niiden kantaja on nuori, terve ja kyvykäs. Tämä päättely voi olla virheellistä. Merkit valehtelevat joskus.

Kaljuus on yhdessä mielessä yksinkertaisesti sitä, että hiuksia ei ole. Koska hiukset ovat merkki hyvinä pidetyistä asioista, niiden puute voi olla heikkous. Vaikka myös nuori voi olla kalju, hiuksettomana voin tuntea itseni vanhaksi ja uskoa muiden näkevän minut sellaisena. Jos pelkään vanhenemista, tämä voi olla raskasta. Sama pätee terveyteen.

Hiuksettomuus voi kuitenkin olla myös vahvuus. Ihminen voi olla niin varma itsestään, ettei tarvitse merkkejä todisteiksi. Ja tätä varmuutta voi pyrkiä saamaan esiintymällä avoimesti hiuksettomana.

En sano, että tämäkään on välttämättä helppoa. Ihmisillä on elämässä hyvin erilaiset lähtökohdat, ja joillekin on aidosti vaikeampaa luopua hiuksistaan. Esimerkiksi naisen kaljuus herättää edelleen enemmän huomiota, mikä korottaa naisen kynnystä hiuksista luopumiseen.

Kaljuus antaa rohkeutta

Kaikenlaisista varauksista ja poikkeustapauksista huolimatta ajattelen, että kaljuus voi toimia oikopolkuna oman tyylin löytämisessä. Kaljuus voi tarjota kokemuksen siitä, että ei tarvitse tukeutua joihinkin yleisesti hyväksyttyihin merkkeihin. Tämä voi olla vahvistava ja vapauttava kokemus.

Kaljuudessahan ei lopulta ole mitään vikaa. Ainoa, jolle kaljuus lopulta voi olla ongelma, on ihminen itse. Muille kaljuus ei ole ongelma. Kun elää avoimesti kaljuna, viestii myös muille että on sinut itsensä kanssa. Tämä on paljon vahvempi signaali kuin mitä minkäänlaisilla hiuksilla voi lähettää.

Kun huomaa, että pärjää kaljunakin, eteen avautuu muitakin mahdollisuuksia. Tarvitseeko minun ollakaan niin huolissani siitä, mitä muut ajattelevat? Rohkenisinko tehdä muitakin muutoksia, esimerkiksi kokeilla jotain erikoisempia asusteita tai värejä?

Rohkeus auttaa tekemään omannäköisempiä valintoja. Sen sijaan että seuraisi normeja tai trendejä, pystyy kuuntelemaan omaa esteettistä ääntään ja antamaan sen kuulua omissa valinnoissaan. Luulen, että tämä on tyyliasioista yksi vaikeimmista.

Quentin Crisp ja Donald Carroll kirjoittavat näin:

Aina kun ihmiset huomaavat, että sinussa on jotain, mikä ei oikein istu, mikä on jotenkin sopimatonta, se vie heidän huomionsa.  Ja mikä tahansa, joka vie huomion olemuksestasi, on tyylisi vihollinen. […] Jos olet kaljuuntumassa, leikkauta tai ajele hiuksesi tavalla, joka korostaa tätä asiaa. (Quentin Crisp ja Donald Carroll, Doing it with style, 1981, s. 32. Suomennettu nimellä Tyylikirja.)

Kuten Crisp ja Carroll, ajattelen että kaljuuden voi ottaa haltuun ja tehdä siitä oman tyylinsä osan. Sen sijaan, että kaljuuttaan alkaisi peitellä, sitä voikin korostaa. Mikään kauneus ei säily ikuisesti, mutta se ei tarkoita että tyylistä pitäisi tinkiä.

Erilaisia sääntöjä ja periaatteita on helppo opetella ja noudattaa. Vielä helpompaa on mennä trendien mukana. Mutta jos haluaa oikeasti rakentaa oman tyylinsä, tämä ei riitä. Jos kaljuus voi auttaa luottamaan omaan makuun ja unohtamaan normit ja muodit, se voi olla avain omaan tinkimättömään tyyliin.