Ovi avataan hänelle. Hän nousee mustan, pitkän auton takapenkiltä. Salamavalot välähtelevät. Hän astuu punaiselle matolle ja katsoo ympärilleen. Hän ottaa aurinkolasinsa pois ja hymyilee tottuneesti kameroille. Hänessä on glamouria.

Jos Tyylisanakirjassa on joku sana joka on samanaikaisesti olennaisen tärkeä ja hankalasti määriteltävä, se on glamour. Vaikka glamour on sana jota käytetään usein aika sujuvasti, edes kohtalaisen osuvaa määritelmää ei tunnu löytyvän, eikä suomenkielistä käännöstäkään.

Glamourissa tuntuu olevan pohjimmiltaan kyse saavuttamattomuudesta. Haluamme jotain mitä emme voi saada. Ja jos sen saammekin, sen glamour katoaa.

Kaikki mitä ei voi saada ei kuitenkaan ole glamouria. Jos joku asia on kallis mutta rahalla saman tien saatavilla, siinä ei ole glamouria. Glamourissa on ehkä paitsi jotain saavuttamatonta, myös selittämätöntä: jos polku on selvä, vaikkakin vaikea, se ei johda glamouriin. Yksinkertaisinta on jos polkua ei edes teoriassa ole: ”vanhan maailman glamourista” puhutaan ainakin osittain juuri siksi, että emme voi siirtyä ajassa taaksepäin.

Virginia Postrel kirjoittaa kirjassaan glamourista (The Power of Glamour, 2013), että glamouriin liittyy tietynlainen vaivattomuuden vaikutelma. Häneltä, jolla on glamouria, kaikki sujuu helposti ja lähes itsestään. Tai siltä ainakin meistä vaikuttaa. Postrel jäljittää tämän vaivattomuuden vaikutelman sprezzaturan käsitteeseen. Sprezzatura tarkoittaa sitä, että onnistuu tekemään vaikeasta asiasta vaivattoman näköisen, eli piilottamaan kaiken sen vaikeuden mikä siihen liittyy.

Millaisia ovat ihmiset, joilla on glamouria? He ovat eri tasolla kuin me muut, ja kaiken lisäksi saavat sen vielä näyttämään helpolta. Näin ajateltuna on helppo ajatella, että he ovat jotenkin jumalallisia.

Nykyään tiedämme ehkä jo liikaa tähdistämme. Kun näkee tähden Instagramin kylppäriselfiessä, tähti ei ole enää tähti. Pystytkö kuvittelemaan Greta Garbon selfietikku kädessä? Jos pystyt, katoaako glamour samassa hänen ympäriltään?